keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Puoli vuotta sitten...

...elämä oli pikkuhiljaa palaamassa normaaliin suuntaan... Uskokaa tai älkää, sillä tiellä pysyin. Paino on tällä hetkellä 55kg, jossa ajattelin pysyä. Tässä on hyvä.

Lapset ja J on auttanu mua jaksamaan läpi kaiken paskan minkä elämä on mulle eteen viskannut. Seuraava tilanne tulikin vastaan tossa pari viikkoa sitten.

Tosiaan mun keho alko pikkuhiljaa palautumaan normaalin suuntaan, kunhan vaan uskaltauduin syömään tarvittavan määrän. Jopa kauan kadoksissa olleet kuukautiset palasi tossa huhtikuussa.. Ja nyt taas jäi tauolle kun kusasin tikkuun kaks viikkoa sitten plussan.

Ensireaktio oli voi perkele, tästä mä en enää selviä. Ja niin ajatteli myös J, jonka mielestä uusi vauva tähän tilanteeseen on liikaa ja on todella vahvasti abortin kannalla. Itse ajattelin Jn olevan oikeassa, hain jo lähetteen keskeytykseen ja kävin labroissa. Kerran abortin läpi käyneenä ja kahden lapsen äitinä alan olla aika varma siitä, että musta ei siihen enää ole. En pysty tappamaan meidän vauvaa.

En tiiä, saako näin sanoa, mutta musta ei oo oikein tehdä aborttia jos vain toinen sitä haluaa. Onhan se pelottavaa kaikilla tavoin jos on vauva tulossa, varsinkin jos sitä ei ole suunniteltu, mutta ei se rakkautta sitä lasta kohtaan ainakaan omalla kohdalla millään tavalla vähennä.

J on nyt työmatkalla viikon, pakko tästä on sanoa kun tulee takaisin. Pelkään sen reaktiota. On se ennenkin ottanu ja lähteny kun on tullut vastoinkäymisiä. Kaheksan kuukautta on pitkä aika sopeutua ajatukseen kolmannesta lapsesta. Ainakin mä tiedän että mä pystyn siihen. Ehkä tää onkin just se viimenen silaus paranemiseen, olihan se esikoinenkin mun "pelastus".

Jännän äärellä, pari viikkoa aikaa tehdä päätöksiä. Uskotteko te muhun?

Tänään 7+0.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Tänään on parempi?

Reilu vuosi on mennyt. Blogia en oo avannut. Enkä ees miettinyt. Se on ollu hyvä juttu. Ketään ei varmaan kiinnosta, mutta ajattelin kertoo mitä mulle nyt kuuluu.

Tuntuu ihanalta laittaa noita rasteja edistymisen merkitsemiseksi. Nyt tosiaan ollaan menossa 52-53 kilon tienoilla parempaan suuntaan. Tuntuu edelleen kamalta nähdä noin suuret luvut, mutta järkihän tietenkin sanoo sen olevan hyvästä. 

Muutamia varmasti ihmetytti, mihin mä katosin, kuolinko mä. Jouduinko sairalaan, mitä tapahtui. Ja tosiaan, sairaala tapahtui. Vajosin vaan syvemmälle ja syvemmälle viime postauksen jälkeen. Lopulta syyskuun puolivälin tienoilla 2014, pyysin J:tä kuskaamaan mut sairaalaan, kun tuntu ettei sydän enää kestä. (Kovastihan nuo yritti mua saada sinne aikasemminkin, onnistumatta.). Hoitohenkilökunta oli silminnähden järkyttyneitä mut nähdessään, mut en usko että oon ensimmäinen , mutta toivottavasti viimeinen, riutunut potilas sydänongelmineen joita ne näkee. Painoksi saatiin sairaalassa 40,4kg. Voitte arvata mitä mä ajattelin kun näin ton lukeman. Kyllä. Puoli kiloa onneen.

Mut tietenkin otettiin kiireellisenä sisään, koska sydänfilmikin oli sen verran mielenkiintoinen ja hälyyttävä , että mä olin melko lähellä kuolemaa. Siellä mä vietinkin sitten aikaa ihan kivan verran. Myöhemmin voin kertoo tarkemmin jos joitakin kiinnostaa. Vaikka mielelläni en palaakaan niihin aikoihin, mutta jos joitakin samassa tilanteessa olevia voin auttaa, sen teen.

Rankka on ollut tie, mutta kovasti mä yritän ja oon saanut suurimmat demonit karkotettua pään sisältä vaikkakin pieniä ajatuksen poikasia välillä tupsahtelee mieleen. Vuosi 2015 oli todella rankka ja kaikinpuolin uuvuttava. 

Toivottavasti tästä vuodesta tulee huomattavasti parempi. 

Xoxo Caro