Less is more.

Syvissä vesissä liikutaan.. Mä vajoon alaspäin hirveellä vauhdilla. Muutama joillekkin pieni takapakki elämässä on normaalia, mulle se aiheuttaa maailmanluokan romahduksen. Vajaa kaksi viikkoa, paino pudonnut tahallisesti kolme kiloa. Lähennellään taas vaarallisia lukuja. Mä tiedän mitä ajattelette, sairas ämmä. Niinhän mä oonkin, i know.

Hankalaks tän tekee tietenkin perhe. Mä oon taas eristäytynyt totaalisesti. Vanhemmat oon nähny viimeks kuukaus sitten, veljeä en ollenkaan ja siskon tunkeuduttua väkisin mun kotiin näin sen 4päivää sitten. J:n oon sulkenut kokonaan ulkopuolelle ja lapset menee siinä samassa. Oikein oon supermutsi.

Ne on musta kaikki huolissaan. Ja mä pelkään et on taas edessä sairaalajakso. En vaan pysty siihen enää. Toisaalta, kolmas kerta toden sanoo? Ennenkuin voi nousta ylös, on pakko kaatua. Ei. Mä en tiedä ees mitä mä enää haluan.. Oon rikki. Haluun vaan pois täältä. Maailmasta. Mun elämästä. Tää jokapäivänen kamppailu ajatuksia, ruokaa ja omaa itseeni vastaan, en kestä enää.

Viime viikon ruoat on pääasiassa ollu porkkanaa, kurkkua ja tomaattia. Ja vettä,vettä,vettä,vettä ja kahvia. Ei helvetti. Apua?

Kävin äsken vaa'alla... 44,7kg. Fuck that shit. Huomenna vähemmän.

Päivitystahti; hidas.

Hitaalla toimii blogi, niinkuin minäkin. Kesä on ollut lämpöinen ja... Siinähän se sitten olikin. Nopeesti on tosiaan aika mennyt ja matkaan on mahtunut liian paljon alamäkiä. Uskaltauduin rannalle yksi kaunis päivä, bikineissä. Tunsin kuinka kaikki rannalla olevat katto mua ku rantautunutta valasta. Ahdistus oli melkoinen. On edelleen.

Tästähän se idea sitten lähti.. Idea se on huono ideakin? Katson mitä syön ja jos vähän käy salilla enemmän ja käy rullaluistelemassa, eihän siitä haittaakaan voi olla?

Tanttanttaaaaaaa! -5kiloa. Back in business.

Ahdistaa.