maanantai 15. huhtikuuta 2013

Moi. Mä oon Carolina ja mulla on syömishäiriö.

-Joo kerro vaan tarkemmin, koko tarina. Meitä muita kiinnostaa kuulla sun tarina, me kaikki ollaan koettu se myös. Täällä jaetaan, tää on ryhmäterapiaa. Kaikki kertoo vuorollaan, mistä kaikki lähti, mihin se on johtanut, mitä on tapahtunut ja mihin ollaan menossa. Carolina, anna kaiken tulla. Älä pelkää. *maailman typerin hymy*

Moi, mä oon Carolina, 22v ja mulla on syömishäiriö. Olin lapsena ja nuorena iloinen, reipas ja tosi sosiaalinen. Koulussa meni hyvin, mulla oli paljon kavereita. Kuuluin ns. suosittujen joukkoon, mua ei ikinä olla kiusattu. Vanhemmat odotti multa koulusta pelkkiä kymppejä, niitä mä ala-asteella sainkin, tunsin oloni hyväks. Ylä-asteella tuli kuvioihin pieni kapinallinen, joka halus uhmata vanhempia, tiesin et arvosanat on niille hyvin tärkeitä, nyt alkoi tulla vaan kaseja tai ysejä. Vanhemmat oli pettyneitä muhun. Halusin viettää aikaa ystävien kanssa.

Vuonna 2004 syksyllä, ollessani 14vuotias, päätimme kavereiden kanssa alottaa herkkulakon. Lyötiin vetoa siitä kuka pystyy olla kauiten ilman mitään herkkuja. Kaiken piti olla teinien pikku kilpailua, mut en osannut arvata mihin se mut lopulta veikään. Muutama kaveri luovutti heti seuraavana päivänä, me kolme muuta jatkoimme vielä. Pikkuhiljaa muut alkoivat tippua kisasta ja pian olinkin ainut herkkulakossa. Ajattelin jatkavani vielä, vaikka olinkin jo "voittanut" kisan. Miksi söisin herkkuja jos pystyn olemaan ilmankin? Ja sitä paitsi, lakon ansiosta olen laihtunut 1,5kg. En tosin silloin ajatellut laihdutusta, en ajatellut ikinä itseäni lihavaksi. Tässä vaiheessa siis painoin noin 63kg ja olin 172cm pitkä.

Herkkulakko jatkui ja jatkui. Aloin huomata painon putoavan edelleen, aloin saada enemmän huomiota ja kommentteja hieman muuttuneesta ulkonäöstäni. Muistan sen tunteen, minkä kehut sai mussa aikaan. Hyvä tunne. Aloin liikkumaan enemmän, ja tarkkailemaan enemmän mitä suuhuni laitan. Jossain vaiheessa kirjasin päivän aikana syödyt kalorit ylös, useimpina päivinä kalorit pyörivät 1000-1300 kalorin tienoilla. En tuona aikana ajatellut muuta tekemisistäni, kuin että haluan elää terveellisemmin, ja tälläinen tarkkailu auttaa mua onnistumisessa. Voi kun oisin tiennyt.

2005 alkukeväällä olin laihtunut 58kiloon, eli yhteensä 5,5kg. Se tuntui hyvältä. Ajattelin syöväni vähemmän, liikkuvani enemmän ja sillä paino putoaisi nopeammin. Tässä vaiheessa sairauteni alkoi tosissaan nostaa päätään. Nyt siitä tuli tietoista laihtumista ja sen yrittämistä. Skippasin aterioita, valehtelin vanhemmille syöneeni kaverin luona. Kävin lenkeillä, kuntosalilla ja jumppasin vielä huoneessani yöllä. Kirjasin päivän syödyt ja kulutetut kalorit tarkkaan, tein laskelmia ja suunnitelmia tulevilla päiville. Vaa'alla ramppasin joka aamu, joka päivä ja joka ilta. Aina syömisen ja liikunnan jälkeen. Olin sen orja. Olin anoreksian orja. Paino putosi kahdessa kuukaudessa vielä 8,5kiloa. Kokonaistulos 14kg. Ei sekään ei riitä. Pakko olla parempi. Näin mä ajattelin.

Kesä meni edelleen laihduttaessa. Vanhemmat alkoivat huolestua, ne huomas mun rajun painonpudotuksen, mutta ei tajunnut sen johtuvan anoreksiasta. Mähän söin kuitenkin niiden kanssa lähes joka päivä päivällisellä, se mitä ne ei huomannut, oli mun sulkeutuminen vessaan oksentamaan ruokailun jälkeen. Ja sen jälkeen lähtö lenkille kuluttamaan enemmän. Tapasin myös poikaystäväni, jonka takia oli myös hyvä laihduttaa, ettei hän jättänyt mua lihavuuden takii. (hölmösti ajateltu, i know) Olin rakastunut.

Syksyllä koulun alun jälkeen, pian oli terveystarkastukset. Mua omalla tavalla pelotti mennä sinne, tavallaan odotin innolla, kun vihdoin sain näyttää vaa'an pienen lukeman jollekkin lähes tuntemattomalle. Pituus 173cm, paino 42kg. Se pelästytti terkkarin, yritti keskutella asiasta, soitti lääkärin paikalle. Kokonaispudotus 21,5kg. Vuodessa. Olisit pystynyt parempaankin, silloin ajattelin.

Tästä pienestä terveystarkastuksesta alkoi niin suuri rumba, että heikompaa saattoi hirvittää. Mua nimittäin. Sain lähetteen Hyksin syömishäiriöklinikalle lähes samantein, arvioon. Vanhemmat vei mut sinne, jossa todettiin vuodeosaston olevan mulle sopivin hoitopaikka. Harmi vaan, että paikka vapautuisi vasta muutaman kuukauden päästä. Sain vähän lisäaikaa. Jouduin tosin ravaamaan psykoterapiassa kiireellisenä muutaman kerran viikossa.

Meni 11viikkoa, mut kirjattiin osastolle. Paino 38,8kg, lukee papereissa. Olin järkyttävän aliravittu, ihme että olin edes hengissä. Järkyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna. Samantien mut laitettiin aliravitsemustilan takia nenämahaletkuun, jossa sain ravintoa sen kautta 9päivää. Sen jälkeen mulle tehtiin henkilökohtainen ateriasuunnitelma ja suunnitelmaa suunniteltiin myös tulevaisuudelle omahoitajan kanssa. Se oli ihana hoitaja. Pelästyin ite niin kovasti sitä tilaa missä olin, varsinkin kun mulla oli niitä sydämen rytmihäiriöitäkin.

Vanhempani, sisarukseni ja poikaystäväni vieraili mun luona paljon. Se oli mukavaa huomata, kuinka moni välittää vaikka en ookkaan täydellinen. Vaikka yritin olla. Osastolla olo sujui kaikin puolin hyvin, sain motivaatiota paranemiseen, apua ruokailun ja ajatusten suhteen. Syöminen ei todellakaan ollut helppoa, mutta parhaani yritin, tässäkin tapauksessa. Paino alkoi nousemaan hyvään tahtiin, olin vähän helpottunut ja iloinenkin.

Osastolta uloskirjautuminen tapahtui toukokuussa 2006. Olin osastolla yhteensä 8,5kk. Paino uloskirjauspäivänä oli 51kg. Sain mukaani ateriasuunnitelman, jota piti toteuttaa kolme viikkoa, ennekuin päiväostasto alkaa. Onneksi mulla oli rakastava tukiverkko joka auttoi ja tuki mua niinä pahoina päivinä. Poikaystäväni käytännössä asui meillä, että mulla olis koko ajan seuraa. Päiväosastolla kävin sen 6vkoa, jonka jälkeen mun uskottiin pärjäävän kotona. Myös ton kuuden viikon aikana, saavutin normaalipainon, nyt paino oli 55kg. Vielä oli nostettavaa. Ajatukset laihdutuksesta pyöri mun päässä päivittäin, mut työnsin sairaat ajatukset sivuun, ja keskityin parantumiseen. Ainut hoitomuoto käytössä oli enää terapia jossa kävin kerran viikossa juttelemassa peloista ja ajatuksista. Se oli hyvä.

Marraskuussa 2006 paino oli kohonnut jo 59kg, ja saatoin syödä mitä halusin. Myös herkkuja! Fyysisesti voisi sanoa että parannuin anoreksiasta kesällä 2006. Henkisesti ei niinkään. Kunnes saapui joulukuu 2012....

4 kommenttia:

  1. Olen ylpeä sinusta voimia

    VastaaPoista
  2. Miksi ihmeessä sun pitäisi nostaa painoasi yli 58kg? Tuohon on just sopiva paino sun pituuteesi nähden. 63kg on jo melko paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella tyhmästi kommentoitu. 63 kg on aivan sopiva paino tuon pituisella. Ja voisit ensi kerralla miettiä mitä kommentoit, sillä pienikin viittaus painon 'kelpoisuudesta' voi satuttaa syömishäiriöistä tosi paljon. Jokaisella on oma setpoint. Piste.

      Poista