Päivät käy täällä vähiin ja mua pelottaa joka hetki enemmän. En todellakaan tiedä miten mä pärjään yksin kotona. Täällä se on helppoa, kun kaikki tarvittava on lähellä ja nää ihmiset on täällä mua varten. Pelkään sitä et mä taas repsahdan vanhoihin huonoihin tapoihin, ja pian oon taas takas täällä. Toisaalta se oliskin ehkä hyvä vaihtoehto -olla täällä koko ajan, siihen asti et musta tuntuu hyvältä ja turvalliselta mennä kotiin.
Tietysti voisin mennä asumaan vanhemmilleni siihen asti, kun syöminen yksin ei tunnu enää niin pelottavalta ajatukselta. Ehkä se saattaiski toimia, tukikin olis lähellä. Ja ymmärtävä olkapää itkuja varten. Tiedän vaan sen et jos mä oon yksin mun omassa kodissa, en parannu. En ees uskalla mennä varmaan kauppaan. Tää on pelottava ja todella monttuinen tie, joka on vaan kuljetteva loppuun asti.. Kävi miten kävi.
Tietysti mä ainakin haluan uskoa ja toivoa et mä oon nyt vikaa kertaa tässä tilanteessa. Sekin tietty huolestuttaa, et mitä jos mä pääsen kunnolla paranemiseen kiinni, enkä saa painon nousua pysähtymään ja musta kasvaa liian iso. Vaikka siihenkin on vielä matkaa et 36 koon vaatteet ei putoo mun päältä. Joo no, ehkä mä pelkään tota asiaa turhaan. Pitää vaan keskittyä nyt ja tähän, eikä miettiä liikaa. Tai tosiaan ainakin yrittää olla miettimättä. (sana yrittää kuuluu nykyään vahvasti mun sanavarastoon, eikä tunnu lähtevän millään.) ounou.
Jotain ihanan positiivista tässä päivässä kuitenkin oli: Päivällinen myöhästyi 12minuuttia, mutta mä söin silti! Jeeij. Pientä parannusta havaittavissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti